Kappale Olennaiset kastelu- ja ruokintatekniikat tarjoaa vankan perustan aloittelijoille, mutta tässä puutarhanhoidon ratkaisevan tärkeässä näkökohdassa on paljon enemmän tutkittavaa. Neuvo kastella syvään ja harvoin tiukan aikataulun noudattamisen sijaan on todellakin yksi arvokkaimmista vinkeistä, joita jokainen uusi puutarhuri voi saada. Tämä lähestymistapa jäljittelee luonnollisia sademalleja ja kannustaa kasveja kehittämään syvempiä, kestävämpiä juurijärjestelmiä, jotka voivat paremmin hyödyntää maaperän kosteutta kuivina aikoina. Mitä ei kuitenkaan mainita, on se, miten määritetään, milloin kasvit todella tarvitsevat vettä—lehtevien kasvien lievän nuukahtamisen tarkkaileminen tai maaperän kosteuden testaaminen sormellasi (sen pitäisi tuntua kuivalta noin tuuman verran pinnan alla ennen kastelua) ovat käytännöllisiä menetelmiä, jotka kehittävät puutarhurin intuitiota.
Suositus kastella aamulla on erinomainen neuvo, joka ansaitsee lisäselvitystä. Aamukastelu mahdollistaa lehvästön kuivumisen kokonaan ennen kuin viileämmät ilta-lämpötilat alkavat, mikä vähentää merkittävästi sienitautien, kuten härmän riskiä, mikä voi tuhota tiettyjä kasveja. Kappale käsittelee kastelua kasvien tyvessä, mutta ei mainitse tehokkaita kastelumenetelmiä, kuten tihkuletkuja tai tippukastelujärjestelmiä, jotka toimittavat vettä suoraan juurivyöhykkeelle, säästävät vettä ja vähentävät entisestään tautiriskiä pitämällä lehvästön kokonaan kuivana.
Ruukkupuutarhanhoidon osalta ohje tarkistaa kosteustasot päivittäin on välttämätöntä, mutta ruukkupuutarhurit hyötyisivät sen ymmärtämisestä, että ruukut kuivuvat paljon nopeammin kuin maahan istutetut puutarhat rajallisen maamääränsä ja lisääntyneen ilmalle altistumisen vuoksi. Terrakottaruukut, vaikka ovatkin viehättäviä, ovat erityisen alttiita nopealle kuivumiselle. Itsekastelujärjestelmät tai vettä pidättävät lisäaineet, kuten kookoskuitu, voivat olla käänteentekeviä kiireisille puutarhureille tai kuumissa ilmastoissa oleville.
Lannoitusneuvot antavat aloittelijoille turvallisen lähtökohdan tasapainoisilla, hitaasti vapautuvilla orgaanisilla vaihtoehdoilla, mutta eivät käsittele sitä, miten ravinnetarpeet vaihtelevat kasvin elinkaaren aikana. Esimerkiksi typpi edistää lehtien kasvua (ihanteellinen alkukaudella ja lehtikasveille), kun taas fosfori tukee kukintaa ja hedelmien muodostusta (tärkeämpää myöhemmissä vaiheissa ja lisääntymiskasvussa). Tämän perusperiaatteen ymmärtäminen auttaa puutarhureita valitsemaan asianmukaisia lannoitteita tiettyjä tarkoituksia varten—mikä on erityisen relevanttia, kun kasvatetaan vihanneksia tai kukkivia kasveja.
Kompostin mainitseminen maaperän lisäaineena on arvokasta, vaikka se vähättelee kompostin merkittäviä hyötyjä. Ravinteiden tarjoamisen lisäksi komposti parantaa maaperän rakennetta, tehostaa mikrobien toimintaa, lisää veden pidätyskykyä hiekkaisissa maissa, parantaa kuivatusta savimaissa ja voi jopa tukahduttaa tiettyjä kasvitauteja. Aloittelijoille kompostin tekemisen oppiminen keittiöjätteistä ja puutarhajätteistä olisi erinomainen seuraava askel heidän puutarhamatkallaan, luoden kestävän kierron, joka vähentää jätettä ja samalla parantaa puutarhan terveyttä.
Mikä puuttuu kokonaan, on ohjeistus ravinnepuutosten tunnistamiseen—kellastuvat lehdet voivat viitata typen puutteeseen, kun taas purppuranväriset lehtien alapinnat voivat viitata fosforin ongelmiin. Tällainen kasvien lukemisen opettaminen aloittelijoille muuttaa reaktiivisen puutarhanhoidon proaktiiviseksi hoidoksi. Puuttuu myös maininta maaperän pH:sta, joka vaikuttaa ravinteiden saatavuuteen riippumatta siitä, kuinka paljon lannoitetta käytetään. Monet yleiset puutarhakasvit suosivat hieman hapanta maaperää (pH 6.0-6.8), mutta jotkut, kuten mustikat, vaativat enemmän happamuutta, kun taas toiset, kuten parsa, suosivat hieman emäksisiä olosuhteita.
Kappale päättyy tärkeään varoitukseen ylilannoituksesta, mutta ei selitä, että liiallinen lannoite voi polttaa kasveja, saastuttaa vesistöjä valumien kautta ja luoda epätasapainoa maaperän biologiassa. Kattavampi lähestymistapa ehdottaisi aloittamista pienemmällä määrällä lannoitetta kuin suositellaan ja lisäämistä tarvittaessa kasvin suorituskyvyn perusteella—turvallisempi strategia aloitteleville puutarhureille, jotka vielä kehittävät havaintokykyään.